Tämän lopullisen ajatustyön blogin aloittamiseksi/ jatkamiseksi tein istuessani kampaamotuolissa. Istuin siinä eilen aika monta tuntia, kun kampaaja laittoi värinpoiston, laittoi värinpoiston uudestaan, huokaili, taas laittoi värinpoiston ja ehkä kerran vielä värinpoiston ja sen jälkeen syväpuhdistavan shampoon ja samaisen shampoon vielä uudestaan. Värihoitoaine oli h-i-e-m-a-n tarrannut kiinni hiusteni pintaan, vaikka kulahtaneesta pubiruusun tukastani ei olisi sitä uskonutkaan. Tukkani näytti ennen värinpoistoja syksyiseltä, lakastuvalta villiviinin lehdeltä. En ollut tajunnut asioiden todellista luonnetta ennen kampaamotuoliin istumista, mutta karmea totuus paljastui, kun kampaaja käänteli ja väänteli tukkaani miettivä, ei-iloinen ilme kasvoillaan. Miten hiukset aina näyttävätkin niin kauheilta, kun menee kampaajalle? Aivan kuin kampaamoissa olisi ennen- ja jälkeen-valot. Ennen-valoissa vanha tukka näyttää susirumalta ja jälkeen-valoissa uusi tukka on kuin suoraan muotilehden sivuilta. Tai sitten kampaajat vaan ovat taitavia :).
Värinpoisto ei tuntunut muualla kuin istuma- ja niskalihaksissa, mutta uuden värin laitto sattui sitäkin enemmän. Kun väriä aloitettiin laittamaan päähän, tuntui kuin en olisi enää pystynyt hengittämään, vaan sydän olisi mennyt laskuissaan sekaisin. Tuli äärettömän paha olo ja päänahkaa alkoi kirvelemään välittömästi. Minun piti myös sulkea silmäni, koska värihöyryt tuntuivat leijailevan silmiini. Pelkäsin verkkokalvojen sulavan tai vähintään silmäripsien liimautuvan kiinni toisiinsa. Mitään muuta vakavampaa ei ilmeisesti käynyt kuin se, että päästäni tuli porkkana, mutta mietin jälleen kerran, että onko tuo kaikki aivan turvallista ja terveellistä? No, enpä usko. Kauneus, mitäpä nainen ei sen eteen tekisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti