Back in the business

Palasin tänne. Koko kesän ajan sormet syyhysivät päästä kirjoittamaan. Mietin blogia, mihin aiheeseen haluaisin keskittyä jne. Päädyin siihen, ettei blogin tarvitse liittyä ainoastaan yhteen, tai kahteenkaan, asiaan, vaan voin kirjoitella kaikenlaista ja -moista. Mietin myös, perustaisinko aivan uuden blogipohjan, mutta sitten päädyin jatkamaan tänne tarinoita Kenian tekstien jatkoksi. Hii-o-hoi!

Tämän lopullisen ajatustyön blogin aloittamiseksi/ jatkamiseksi tein istuessani kampaamotuolissa. Istuin siinä eilen aika monta tuntia, kun kampaaja laittoi värinpoiston, laittoi värinpoiston uudestaan, huokaili, taas laittoi värinpoiston ja ehkä kerran vielä värinpoiston ja sen jälkeen syväpuhdistavan shampoon ja samaisen shampoon vielä uudestaan. Värihoitoaine oli h-i-e-m-a-n tarrannut kiinni hiusteni pintaan, vaikka kulahtaneesta pubiruusun tukastani ei olisi sitä uskonutkaan. Tukkani näytti ennen värinpoistoja syksyiseltä, lakastuvalta villiviinin lehdeltä. En ollut tajunnut asioiden todellista luonnetta ennen kampaamotuoliin istumista, mutta karmea totuus paljastui, kun kampaaja käänteli ja väänteli tukkaani miettivä, ei-iloinen ilme kasvoillaan. Miten hiukset aina näyttävätkin niin kauheilta, kun menee kampaajalle? Aivan kuin kampaamoissa olisi ennen- ja jälkeen-valot. Ennen-valoissa vanha tukka näyttää susirumalta ja jälkeen-valoissa uusi tukka on kuin suoraan muotilehden sivuilta. Tai sitten kampaajat vaan ovat taitavia :).

Värinpoisto ei tuntunut muualla kuin istuma- ja niskalihaksissa, mutta uuden värin laitto sattui sitäkin enemmän. Kun väriä aloitettiin laittamaan päähän, tuntui kuin en olisi enää pystynyt hengittämään, vaan sydän olisi mennyt laskuissaan sekaisin. Tuli äärettömän paha olo ja päänahkaa alkoi kirvelemään välittömästi. Minun piti myös sulkea silmäni, koska värihöyryt tuntuivat leijailevan silmiini. Pelkäsin verkkokalvojen sulavan tai vähintään silmäripsien liimautuvan kiinni toisiinsa. Mitään muuta vakavampaa ei ilmeisesti käynyt kuin se, että päästäni tuli porkkana, mutta mietin jälleen kerran, että onko tuo kaikki aivan turvallista ja terveellistä? No, enpä usko. Kauneus, mitäpä nainen ei sen eteen tekisi...

Ovioikokoti

Olen viime aikoina seurannut tiiviisti asuntoilmoituksia netistä. Asuntoilmoitusten tutkimiseen jää helposti koukkuun. Ei malttaisi käyttää edes koiraa ulkona töiden jälkeen, kun haluaisi jo avata etuoven, oikotien ja jokakodin. Lähes joka päivä toisaalta myös tuskastuu asuntoilmoituksia katsellessaan ja kiroaa Helsingin hullut hinnat. Kaverit saa reippaankokoisen omakotitalon Itä-Suomen suuresta kaupungista sillä hinnalla, millä täältä ehkä saa putkiremontoiMATTOMAN, tyydyttäväkuntoisen kaksion. Ja tällainen kaksio ei ole varmasti alle 8 km päässä keskustasta.

Aina jos innostuu jostain asunnosta ja luulee vihdoinkin kultakimpaleen löytyneen, huomaa kohta jonkun mahdollisimman huomaamattomasti ilmoitetun vian. Yleisin vika on juuri alkava putkiremontti (mikä ei näy yleensä hinnassa juuri lainkaan), toiseksi voi olla kaupungin vuokratontti, jossa on juuri päättymässä vuokrasopimus ja vuokra nousemassa moninmoninkertaiseksi (tätä asiaa ei ilmoiteta, vaan se täytyy itse ottaa selville). Lisäksi saattaa olla suuri yhtiövastike, älytön pohjaratkaisu ja mitä ikinä.

Ehkä täytyisi muuttaa sata kilometriä johonkin suuntaan, niin saisi sillä kaksion hinnalla vanhan talon, lautalattiat, vanhat omenapuut, pellot pihan ympärille, järven ja pihasaunan... Ja kun asuisi siellä sadan kilometrin päässä talo olisi alta aikayksikön oma, eikä pankin, koska rahaa ei menisi elokuviin, ravintoloihin, heräteostoksiin tai edes vaatteisiin. Siellähän kulkisi vanhat lantsarit jalassa, äitin vanha toppatakinrutku niskassa ja juttelisi joutessaan jäniksille.

Back in da city

Täällä taas, harmaassa Helsingissä. Joululoma vietetty, tosin töihin paluuta viivästetty muutaman päivän saikulla. Norovirus levisi kulovalkean tavoin idässä. Ei uskalla mennä vielä lapsia saastuttamaan töihin.

Ylläksellä oli ihan kivaa, vaikka säät ei oikein olleetkaan suosiolliset. Pakkasta ja tuulta riitti. Hedonisti kyllä olis siitä huolimatta hengannut ulkona vaikka kaiket päivät. Käytiin Hetan kanssa myös mehtähiihtoreissuilla muutaman kerran mökin takasessa metsässä. Kerran myös haikattiin Kesängille Pirunkurun kautta ja laskettiin alas. Oli odottamattoman hyvää putikkaa. Puuterikoira taisi olla sammaa mieltä.

Tarkotuksena oli myös käydä tervehtimässä Hetan äitiä ja siskoa, mutta se keikka jäi tekemättä. Harmitus. Olisi ollut kiva nähdä, tunnistaako koiruudet vielä toisensa. Pitää kevään keikalla käydä treffeillä.