Huhhuh

Taalla ollaan, Mbalessa. Hikista, polyista, alkeellista ja hyvin erilaista taalla on.

Lastenkodissa asuu muistaakseni 22 lasta, vai olikohan niita 24. Niita tulee ja menee ymparilla niin, ettei ehdi laskemaan. On ollut aika ihmetys, jopa jarkytys, miten lastenkodissa eletaan. Roskat heitetaan lattialle, vaatteet on reikasia ja nopeasti likasia (polyn takia), huussissa on reika lattiassa, ruoka tehdaan avotulella tai suurissa padoissa tulella kuitenkin. Vesi kannetaan talon nurkalla olevasta vesisailiosta (jos vetta siella on) tai noin sadan metrin paasta kaivolta. Peseytymista varten on pienia kylpyhuoneita, joiden lattiassa olevasta reiasta vesi valuu pihalle. Raat niistetaan paidan helmaan, ruuat syodaan usein sormin. Kasia ei pahemmin pesta, mutta olen ainakin viela saastynyt pahemmilta vatsavaivoilta. Syon paaosin eri ruokaa kuin muut, vaikka olen sanonut, etta voin syoda samaa kuin lapset ja tyontekijat. Heidan paaruokansa on ugali ja erilaiset muhennoksen tapaiset kastikkeet puutarhan rehuista. Talon takana on myos lastenkodin banaaniviljelma, mista saadaan valilla banaaneja. Tulin tanne nettikahvilaan eraan lastenkodissa asuvan vapaaehtoisen kanssa. Han kantoi mukanaan sankollisen kananmunia myyntiin. Lastenkodilla on siis kanoja ja kaksi lehmaakin. Maitoa on ollut lahes joka paiva tarjolla. Lapset juovat kouluun lahtiessaan mukillisen chaita, teeta. Siina on aamiainen. Klo 11 he saavat koulussa hieman ruokaa ja seuraavan kerran he syovat koulusta tultuaan, 16-18 aikaan. Kaikki ruuan jamat kattilanpohjilta tulee kylla syotya. lapset syovat jattimaisia annoksia kotona, mutta ruoka ei ole kovin ravintorikasta.

Paivisin meita viihdyttaa puolitoistavuotias Beyonce, joka kiljui pari ensimmaista paivaa nahtyaan mzungun, valkolaisen. Nyt me ollaan jo kavereita ja olen saanut uuden nimen: Na. Koko nimen sanominen on liian vaikeaa. Hellyttava, vaikkakin omapainen tytto, joka kiljuu kuin palosireeni, jos ei saa haluamaansa. Tyton pissoja loytyy sielta taalta, koska vaippoja ei ole tarpeeksi.

Minulla on oma huone, minne on valilla hyva menna pakoon meluisaa Afrikkaa. Pimean tultua taytyy valilla laskea kymmeneen, kun telkkari huutaa taysilla olohuoneessa, ulkona ei viitsi olla mosquitojen takia, keittio peittyy savusta ja lasten makuuhuoneet haisevat pissalle. Moni lapsista kastelee sankynsa oisin, eika muovisakkiviritelmat esta pissan valumista patjoihin. Vaatteet lojuvat olohuoneen sohvilla tai makkareiden lattioilla, koska kaappeja ei ole tarpeeksi.

Lapset kaipaavat paljon aikuisen huomiota. Taalla ei ole ilmeisesti tapana pitaa lapsia sylissa, halata niita tai antaa muutenkaan erityisesti henkilokohtaista huomiota. Aikuisten aika menee pitkalti kotitoita tehdessa, telkkaria katsoessa tai nukkuessa. Valilla toivoo, etta voisi muuntautua kahdeksi.

Lapset eivat oikein osaa leikkia oma-aloitteisesti. Pojat pelaavat valilla jalkapalloa ja pyorittavat amparin kantta pitkin pihaa omatekoisen kuljettimen avulla, mutta muuten oma-aloitteinen leikkiin ryhtyminen ei ole lapsille helppoa. Muumi-muistipeli on ollut kova sana ja sita lapset pelaavat ilman ohjaustakin. Kun leikin lasten kanssa piilosta, he olivat aivan innoissaan. Tiesivat pelin, mutta eivat ryhdy sita itse pelaamaan. Lasten aikaa kuluu paljon myos kotitoihin. Jo 7-vuotiaat luuttuavat lattioita paivittain. Isommat tekevat ruokaa ja huolehtivat muun muassa pienempien peseytymisesta. Ainakin 12-vuotiaat pesevat jo kaikki vaatteensa itse. Naille taalla on ollut kummastus, etta osaan pesta astioita kasin ja jopa vaatteitakin! Tanaan pesin pienimman kakkaisia housuja ja Moreen kysyi ihmeissaan, voinko pesta ne. Mama Barak, lastenkodin "johtaja" sanoi minulle tanaan, etta olisinpa mies, niin han voisi menna kanssani naimisiin. Taalla ilmeisesti kuvitellaan, ettei valkoinen voi tehda mitaan kasillaan.

Mama Barakin mies kuoli joitain vuosia sitten rakennusonnettomuudessa ja ihmiset olivat sanoneet hanelle, etta hanen tulisi pysya sisalla jonkun aikaa. Ihmiset pelkasivat hanen katseensa levittavan tautia. Kasittamatonta. Mama Barakin kaksi omaa lasta asuu myos lastenkodissa. Vanhempi lapsista, Barak, on kysynyt aidiltaan, missa heidan kotinsa on, miksi heilla ei ole kotia. Han oli myos pyytanyt, voiko tulla aitinsa viereen nukkumaan, kun poika, kenen kanssa han nukkuu samassa sangyssa, kastelee sangyn oisin. Mama Barak ei saanut ottaa mitaan tavaroitaan mukaansa lastenkotiin tultuaan, koska edellinen johtajapariskunta oli lahtiessaan ottanut mukaansa lastenkodin huonekaluja. Mama Barakilla ei ole kaytannossa katsoen mitaan omaisuutta, eika han ole saanut kolmeen kuukauteen palkkaa. Nauravainen ja rauhallinen nainen, jota lapset arvostavat.

Olen kaynyt nyt jumalanpalveluksessa kaksi kertaa. Eilen tajusin jaada takarivii, mutta siita huolimatta korvani meinasivat reveta. Meluisaa, tanssivaa ja kauankestavaa jumalan palvelemista. Olimme eilen kirkossa 5 ja puoli tuntia!

Jep, mutta nyt pitaa kai menna. Saa nahda, onko lastenkodille ilmestynyt uusi tytto. Tilaa ei olisi, mutta tytolla ei ole muuta paikkaa, minne menna.

Hengastyttavaa taalla on, kaikin puolin. Lisaa seuraavalla kerralla.

Karibu Kenia!

Nairobi!

Nyt olen Nairobissa. Vallan outoa. Tulin aamulla taksikuskin tuomana Elinan luokse. Matkalla näin lähinnä ihmisiä ja taas ihmisiä kävelemässä töihinsä. Ja paljon autoja. Ruuhkat olivat suuret, ja etenkin kiertoliittymien kohdalla liikenne seisoi.

Lento meni ok:sti, mutta nukuin vain noin kolme tuntia myöhäisen illallisen, aikaisen aamiaisen ja selkäkipujen takia. Kuvittelin koko yön näkeväni koneen ikkunasta kuu-ukon hymyilemässä taivaalla minulle. Näin siis myös hymyn. Aamulla tajusin kuun olevan siiven valo. Vaikuttavatkohan ne malarialääkkeet sittenkin...?

Lennolla tuntui siltä, että olisi voinut jäädä koneeseen ikuisuuksiksi. Hieman siis taisi jännittää uuteen maailmaan tuleminen.

Viisumijonossa seisoin ikuisuuden ja katselin, miten (ehkä) intialaiset siirtyivät jonosta toiseen, nopeammin etenevään jonoon ystäviensä eteen. Näiden ystävien takana tosin oli myös pitkä jono muita matkustajia. Muutama britti ärähti intialaisille siinä vaiheessa, kun jononvaihtajia oli lähemmäs kymmenen. Intialaiset vain katselivat ihmetellen. Miksi ei saisi mennä sieltä, mikä on itselle paras reitti? Mitä sen on väliä, jos etuilee?

Viisumijonossa melkein kuvitteli olevansa hiihtokeskuksessa ostamassa kausaria. Hiihtokeskuksissa tosin pyydetään kuvaa otettaessa ottamaan pipo pois päästä, ei silmälaseja. Eikä Rukalla tai Stubailla ole tarvinnut ainakaan vielä antaa sormenjälkiä.

Päivällä nukuin univelkaa hieman pois ja kävin läheisellä ostarilla ostamassa prepaid -liitymän. Kaikki paikalliset ovat ainakin tähän mennessä puhuneet hyvää englantia ja ovat ystävällisesti neuvoneet kysyttäessä. Tosin lentokoneessa jo huomasin, ettei täällä asiakaspalvelukursseilla taideta korostaa hymyn merkitystä asiakaspalvelutilanteissa. En nähnyt lentoemojen tai stuerttien (joita oli monta) hymyilevän kertaakaan yli 12 tunnin lennon aikana. Mitä sitä yöllä hymyilemään. Jokaisessa kuulutuksessa muistettiin kuitenkin puhutella itse korkea-arvoista herra pääministeriä, joka oli arvostanut seuraamme läsnäolollaan.

Myöskään ostarilla ei pahemmin hymyjä asiakkaille jaettu. Sisäänheitossa oltiin sitäkin innokkaampia. Kävin pitsalla (perikenialaiseen tapaan...?) ja katselin, miten sisäänheittäjät kävivät esittelemässä ihmisille oman ravintolansa tuotteita, vaikka ihmiset olivat jo tilanneet ravintolasta, jonka pöydässä -yllättäen- jo istuivat.

Ostarireissulla hieman hätkähdytti rynnäkkökiväärit tai vastaavat järeät aseet vartijoilla erään rakennuksen edessä. Toiselta asesankarilta uskaltauduin kuitenkin kysymään tietä ostarille, kun en ollut varma, minne menen.

Elina on zumbassa ja minun pitäisi survoa rinkasta kiskomani tavarat takaisin rinkkaan. Aamulla nokka kohti Jomo Kenyattaa ja Kisumua. Elina hieman huijasi taksikuskia lennon lähtöajankohdassa, jotta saamme minut ajoissa kentälle. Toivotaan, että kuski tulee ajoissa ja etten siten joudu aamuiseen maastoralliin.

Huomenna mennään!

Huomenna lähtee lento. Rinkka on pakattu. Nairobi-Kisumu-lentolippu unohtui tulostaa, ja viimeiset tuliaiset pitää ostaa. Ne vielä aamulla...

Perjantaina kävin Matkailuklinikan saikun kehotusta yön yli mietittyäni ottamassa meningokokki- ja lavantautirokotteet. Tai oikeastaan olin menossa ottamaan kolerarokotetta, mutta saikku (torstaista asiantuntevampi/ aktiivisempi) tutki asiaa ja kävi kysymässä myös suosituksia matkakohdetta ajatellen matkailulekurilta, jonka ohjeiden mukaan otin sittenkin meningokokin ja lavantaudin. Toivotaan siis, ettei koleraa tule vastaan. Polion hain eilen omasta terkkarista. Terkkarini sanoi, että pitäisi ainakin itse rokotteiden välissä viikon tai pari väliä. Minulla meni viiden päivän sisään neljärokotetta... Vähän ihottumaa tuli, mutta muuten vielä ainakin hengissä. Hirveät määrät rahaa olen kyllä rokottanut viime aikoina/ tulen napsimaan seuraavina kuukausina sisälleni. Mutta mieluummin näin päin kuin jälkeenpäin.

Huomenna lennän siis Amsterdamiin, missä istun muutaman tunnin. Harmi vaan, ettei pääse Maaretin ja Tommin luokse visiitille samalla. Nairobiin on tarkoitus saapua aikaisin torstaiaamuna, minne jään kaverin äitin luokse yhdeksi yöksi. Perjantaiaamuna jatkan lentäen Kisumuun. Kentällä pitäisi olla lastenkodin yhteyshenkilö Michael vastassa, mistä jatkuu (kuulemma) pomppiva matka lastenkodille.

Kirjoitan taas, kun pääsen seuraavan kerran nettiin käsiksi. Harasoo!

6 yötä ja se ois menoa

Kuuden yön päästä olen Helsinki-Vantaalla lähdössä Damin kautta Nairobiin. Nyt on aikamoinen matkastressi päällä; mitä pakkaan kaapista mukaan, mitä olenkaan jo ostanut ja mitä pitäisi vielä ostaa? Paljonko vaihdan rahaa, mitä vielä hankkisin tuliaisiksi? Tänään kävin ottamassa hepatiittivahvistuksen. Sairaanhoitajan kanssa jutellessani olin aivan sekaisin kaikista rokotevaihtoehdoista ja siitä, mitä olen jo itseeni pistättänyt. Jotenkin olisi helpompaa, jos olisin lähdössä jonkun kanssa yhdessä matkaan. Voisi yhdessä pohtia eri asioita ja vaihtoehtoja. Mutta näillä mennään.